HÄMMENTÄVÄÄ JA RIEMASTUTTAVAA

Eräs Suomen kiinnostavimmista nykytaiteilijoista on kuvanveistäjänä tunnettu Tommi Toija, joka on nyt tarttunut myös lasinpuhallukseen ilmaisukeinona. Toijan mieleenpainuvimmat veistoshahmot pitelevät ilmapalloja tai puhaltelevat saippuakuplia, pissaavat ujo puna poskillaan tai tuijottavat katsojaa hivenen hämmentyneinä. Ja herättävät aivan varmasti tunteita kaikissa.

Toijan ja riihimäkeläisen Lasismin lasinpuhallusyhteistyön tuloksena on syntynyt joukko teoksia, jotka kaikessa iloisessa mielikuvituksellisuudessaan ja kummallisuudessaan haastavat katsojan käsityksen lasista ja sen mahdollisuuksista. Suomen lasimuseon talven näyttely Tommi Toija – metamorfooseja esittelee teoksia, jotka saattavat olla tarinallisia, koristeellisia tai arvoituksellisia.

Taiteilija on myöntänyt, että lasin kanssa työskentely on ollut hänelle helppoa ja samalla mielenkiintoista. Sillä materiaalina lasi, jos mikä, on ennalta-arvaamaton. Lasin kanssa täytyy olla nopea ja päättäväinen, eikä siltikään voida välttyä yllätyksiltä. Se, että taiteilija kykenee hyppäämään mukaan liikkuvaan junaan, kuuman lasin kanssa työskentelyyn, osoittaa suurta rohkeutta ja ennakkoluulottomuutta. Luomisen edellytyksiä ovat erityisesti uskallus, varmuus ja kyky nähdä jotain sellaista, jota ei ole vielä olemassakaan. Toijalle nämä ominaisuudet tuntuvat luonteenomaisilta.

Lasimuseon saliin on rakennettu taiteilijan ateljee, mielikuvituksellinen paikka täynnä ideoita, esineitä ja piirroksia. Ranskalainen termi atelier viittaa myös alkemistin tai taikurin huoneeseen. Toijan tapa kokeilla on alkemistinomainen – hän muovaa ja muuttaa lasia ja rohkenee testata asioita, jotka tuntuvat muista mahdottomilta. Kuka ampuu veistostaan? Miksi lasimassaa runnotaan kummallisiin asentoihin?

Veistokset ja lasiteokset täydentävät tai toistavat toisiaan, tuoden katsojan eteen kolmiulotteisia maailmoita, muotoja ja epämuotoja. Hillitsen haluni koskettaa niitä ja tyydyn sen sijaan työntämään nenäni mahdollisimman lähelle teoksia. Töitä on paljon, sekä lasia, veistoksia että maalauksia ja piirroksia. Taiteilija ei päästä katsojaa helpolla ja vetää samalla taikurin hatustaan uudenlaisen teoksen toisensa jälkeen. Joudun miettimään, miksi tarvitsen hetken pohtiakseni teosten sisältöä. Lasista tulee yhtäkkiä ideoiden jatkumo.

Kiinnostavaa on oikeastaan myös se, miten taiteilija tuntuu antavan vapaat kädet katsojalle tulkita ja tunnistaa. Kenties joku näkee lasihahmon puhaltelevan purkkapalloa. Toinen huomaa, että lasin sisällä kasvaa tummaa, pelottavaa ainetta. Kolmas vaikuttuu siitä, miten veistos ja lasityö keskustelevat keskenään, vierekkäin. Entä jos juuri nuo kaksi erottaisi toisistaan? Jäisikö niille ikävä?

Mielestäni Toija lunastaa jälleen maineensa yllätyksellisenä taiteilijana. En oikeastaan malta odottaa nähdäkseni mitä seuraavaksi tapahtuu.

Teksti: Johanna Lindfors