YKSINKERTAISUUDEN KAUNEUS — Suomen Lasimuseo

- Taidehistorioitsija Johanna Lindfors vieraili lasimuseon syksyn näyttelyssä ja keskusteli teoksista lasitaiteilija Helmi Remeksen kanssa.

Kun astun sisään lasimuseon suureen näyttelysaliin, hengähdän syvään. Edessäni on jotain hyvin rauhoittavaa ja samalla tuttua – kuin salissa olevat teokset olisivat minua varten, minun mielenmaisemaani. Suomalaisen sielun on helppo ymmärtää esillä olevia töitä; ne ovat puhtaita, yksinkertaisia, kauniita. Helmi Remeksen ja Panu Ruotsalon yhteisnäyttely ”Ikävän anatomia” kertoo tyyneyttä henkivällä tavalla pohjoisen luonnosta ja ihmisen tunteista. Jostain sellaisesta, joka on kenties ytimessämme, mutta jää usein sanomatta.

”Päätettiin, että kyllä me nyt vaan uskalletaan vetää – mustavalkoisena, vaikka kukaan muu ei tee sellaista”, sanoo Helmi Remes marraskuisena päivänä. ”Fiilis, mikä tästä rakennuksesta tulee, tukee kokonaisuutta. Teimme tänne myös tarkoituksella todella dramaattisen valaistuksen – ei yleisvaloa ollenkaan. Hämärällä ilmalla tämä toimii oikeastaan parhaiten.”

Dramatiikkaa näyttelyssä on; Remes ja Ruotsalo tavoittelivat jopa teatterilavastemaista tunnelmaa. Yhteisteokset yhdistävät puun ja lasin taiturimaisella tavalla, melkein maagisesti. Katsoja jää heti miettimään, miten kuuma lasimassa todella kohtaa puun. Millainen on palojälki, joka lasista jää? Miksi puuosat ovat kauttaaltaan mustia, vaikka lasimassa ei ole koskettanut sitä kaikkialta? Lasiosat on kuitenkin liimattu puuhun, niitä ei ole tietenkään valmistettu yhtä aikaa. Puun sileys houkuttaa liu’uttamaan kättä sen pinnalla; kokeilemaan, onko lasimassassa yhtään karheutta?

”Valitsimme muutaman ensimmäisistä ideoistamme, joita lähdimme työstämään. Ja ne olivat juuri nämä ”Ikävän anatomia”-työt. Emmekä aluksi, puuta veistettäessä, vielä tienneet, että niistä on tulossa juuri tämän muotoisia töitä. Muoto syntyi siinä mukana. Ja kun työstimme näitä kolmea, aloimme samalla työstää muita teoksia. Kaikki lähti ikään kuin luontevasti etenemään. Tätä me halusimme tavoitella.”

Puhalletut lasiesineet ja teososat ovat Kaappo Lähdesmäen ja Jaakko Liikasen tekemiä. Helmi Remes on itse valmistanut työt, jotka tehdään uunitekniikalla.

Tuona harmaana aamupäivänä näyttelyssä on lisäksemme eräs toinenkin kävijä. Rouva tutkii teoksia aikansa, pysähtyy niiden edessä ja pohtii. Tajuttuaan, että paikalla on toinen taiteilijoista, hän ilahtuu.

”Tämä on aivan mielettömän hieno! Tässä elämäntilanteessani tämä näyttely todella koskettaa minua!”

Katsojana hänestä vaikuttavin on teos ”Surun anatomia”, jonka tulkitseminen osoittaa, että ihminen kokee taiteen aina hyvin omakohtaisesti. Siinä, missä me olemme kulkeneet teoksen luona edeten tutkimassa töitä lasikuutioittain niiden sisällä olevasta pienestä mustasta pilvestä suurempaan, on rouva nähnyt teoksen suuremmasta pienempään.

”Että se suru katoaa pikku hiljaa ja lopulta on tullut jälleen omaksi itsekseen.”

”Paljonhan me olemme inspiroituneet luonnosta”, Helmi sanoo. ”Karuus, juuri ne Norjan rannikon mustat kivimaisemat, ovat muotokielemme takana.”

Kaikki on niin orgaanista ja hiljaista, melkein pyhää. Katosta alas ripustetut lasisauvat muodostavat vuoripuron, johon valo iskeytyy, heijastuen takaseinään. Helmi Remes ja Panu Ruotsalo ovat pyrkineet teoksissaan saavuttamaan ja esittämään kokemuksen, jonka voi kohdata hiljaisesti ja yksityisesti.

Lähtiessäni salista, olen kiitollinen aamuhetkestäni. Olen samaa mieltä näyttelystä ilahtuneen rouvan kanssa. Miten harmaa marraskuu ja nämä mustan eri sävyt voivatkaan tuntua niin kirkkailta ja vaikuttavilta? Juuri tällaisessa tilassa on hyvä hengittää hetki aivan hiljaa – ulos palatessani maailma tuntuu hieman rauhallisemmalta paikalta.

Näyttely ”Ikävän anatomia” on avoinna lasimuseossa vuoden loppuun.

Teksti: Johanna Lindfors